Me olemme tottuneet kirjoittamaan ja puhumaan paljon urheilusta ja harrastamisesta. Toisinaan nämä käsitteet saattavat merkitä yhtä ja samaa ja niiden väliset raja-aidat hieman hämärtyä. On kuitenkin hyvä huomata, että ihan synonyymeja ne eivät ole. Ero on tärkeä tehdä jo senkin takia, että liikuntajärjestöjen ja aktiivisen urheiluväen edustajat joutuvat usein käyttämään näitä käsitteitä lobatessaan toimintaansa määrärahoista päättäville poliitikoille. Poliittiset päätöksentekijät eivät aina ymmärrä verorahoja jakaessaan, mikä ero urheilun ja harrastamisen välillä on, eikä urheiluväen ainakaan pitäisi omalta osaltaan hämärtää tätä eroa.

Kilpailua ja hupia

Urheileminen sisältää implisiittisesti ajatuksen kilpailusta – yksilöiden asettamisesta paremmuusjärjestykseen. Urheilu on aina jossain määrin kilpailua. Urheilulajeja voi kyllä harrastaa, jolloin niitä ei harjoiteta ainakaan yksinomaan kilpailussa menestymisen takia, vaan ihan oman huvin ja virkistäytymisen vuoksi.

Esimerkiksi jalkapalloa voi varsin pelata urheilu- tai harrastusmielessä. Jos aamu- ja iltatreenit ovat kuutena päivänä viikossa ja päälle tulevat vielä ottelut matkoineen mahdollisesti toiselle puolelle maata, ei kyse ole enää harrastuksesta. Veikkausliigassa, Ykkösessä tai edes Kakkosessa Suomessa jalkapalloa ei voi ehkä muutamaa Kakkosen seuraa lukuun ottamatta pitkään pelata ilman kilpailuviettiä ja halua menestyä.

Harrastamista sen sijaan on niin vitosdivariläpyttely ja kavereiden kanssa puistossa höntsäily. Harrastus tuo mukanaan kyllä liikunnan iloa ja harrastajakin voi olla urheilullinen, mutta hupimielessä pelailu ei vielä tee kenestäkään urheilijaa.

Sekin ero luonnollisesti urheilun ja harrastuksen välillä on, että harrastaminen voi käsitteenä liittyä melkein mihin tahansa, ei ainoastaan kilpailulliseen toimintaan. Joku voi harrastaa mehiläistenhoitoa, rintamamiestalojen kunnostusta tai vaikkapa teddykarhujen keräilyä. Harrastaminen voi olla miltei mitä tahansa puhdetoimintaa, johon ei välttämättä liity minkäänlaista fyysisen aktiivisuuden ulottuvuutta.

Intressit eivät välttämättä ole vastakkaisia

Vaikka alussa kirjoitimmekin, miten olisi tärkeä saada päättäjät ymmärtämään urheilemisen ja harrastamisen välinen ero liikuntamäärärahoja yms. jaettaessa, on tärkeä muistaa, etteivät harrastajien ja kilpaurheilijoiden intressit ole välttämättä mitenkään toisensa poissulkevia. Esimerkiksi uuden urheiluhallin, stadionin tai muun liikuntapaikan rakentamisesta hyötyvät todennäköisesti kummatkin ryhmät, ainakin jos käyttövuorojen jako tapahtuu järkevällä ja oikeudenmukaisella tavalla.

Intressiristiriitoja syntyy lähinnä silloin, jos poliitikot ajattelevat, että könttäsumma, joka jaetaan yksittäisille kilpaurheilijoille tai kilpaurheiluun keskittyneille (ammattilais-)seuroille, merkitsee sitä, että velvoite lasten ja nuorten liikuntaharrastusta kohtaan on täytetty. Ja päinvastoin.

Oman kaupungin olympiatoivon kymppitonnin harjoittelutuki ei paranna F-junnujoukkueen osallistumismahdollisuuksia Ruotsin turnaukseen, eikä vastaavasti avustus junnuseuralle mahdollista parikymppisen ammattilaisurheilijan täyspainoista treenaamista. Tätä eroa eivät päättäjät aina näe, sillä he näkevät lähinnä rahasummat yhden tai kahden sanan mittaisen Excelin otsikon alla.

Liikunnan riemua läpi elämän

Kaikkeen edellä kirjoitettuun on kuitenkin tehtävä tärkeä täsmennys. Lasten on kohdalla urheilemisen ja harrastamisen välisen eron ei vielä alakouluikäisenä tule olla jyrkkä. Olipa laji sitten mikä tahansa, lapselle sen tulee olla ensisijaisesti hauskaa ja hupia, ei veren maku suussa puurtamista. Lasten olisi myös mahdollista saada kokeilla erilaisia harrastuksia oman halunsa mukaan mahdollisimman monipuolisesti, eikä yhteen lajiin keskittyminen liian varhain ole mielestämme järkevää. Tästä olemme kirjoittaneet aiemminkin.

Lasten harrastusten kepeyden vaatimuksesta ei taas voida johtaa sitä, etteikö junioripuolellakin seurojen ja joukkueiden välillä saisi olla eroja siinä, mikä on lasten oman harrastuneisuuden tason ja intensiteetin laji. Kaikki pelaa -ajattelulla ei pidä pilata huipputason potentiaalin omaavien lasten mielenkiintoa.

Kilpaurheilu ammattilaismielessä jatkuu useimmissa tapauksissa korkeintaan 35–40-vuotiaaksi asti. Paljon päälle nelikymppiset urheilijat eivät enää aktiivisesti jaksa puolta nuorempien vauhdissa, poikkeuksena ehkä ammunnan tai snookerin tyyliset, hieman vähemmän intensiiviset lajit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että liikunnan pitäisi päättyä – aktiivisen urheilu-uran olisi paikallaan, ettei fyysinen aktiivisuus päättyisi kuin seinään.

Valitettavasti useilla suomalaisillakin huippu-urheilijoilla näin on tapahtunut.

Urheilun jälkeen liikunta voi jatkua harrastamisena.